Etusivu Esittely Toimintakuvia Juliska-lehdet Uutistapahtumat Ilmoitukset Blogi Yhteystiedot Liity seuraan jäseneksi Retket Anna palautetta Linkkejä Kävijämäärät Postituslista   Juliska 3/2004 Sisällys: Kansi Tarton yliopistossa täytettiin keuhkosairausopin professuuri Kulttuuriperintö säilytettävä Valtioneuvos Riitta Uosukainen: KIINNOSTUS SUOMALAIS-UGRILAISUUTEEN KUMPUAA PERINTÖNÄ KOULUTUKSESTANI Ihastuttava Liedkonsertti Elisabeth- vastahakoinen keisarinna J. V. Snellman valssin ja oopperan lumoissa Leena Laulajainen, Tirlittan-palkittu 2005 Elisabeth - vastahakoinen keisarinna Olemisen herkkää helinää - mielikuvituksen ja elävän kielen runoilija “Tärkeintä musiikin välittämä tunne”    Tarton yliopistossa täytettiin keuhkosairausopin professuuri Keuhkosairausopin professorin virka Tarton yliopistossa on täytetty 11 vuoden tauon jälkeen. Yliopiston neuvosto valitsi kokouksessaan 17. päivänä kesäkuuta 2005 uudeksi keuhkosairausopin professoriksi lääketieteen tohtori Alan Altrajan . Hän on syntynyt 31.12.1965 Tartossa ja valmistunut lääkäriksi Tarton yliopistossa vuonna 1990 (kunniakirja cum laude). Aluksi hän työskenteli Tarton Yliopistollisessa Keuhkosairauksien klinikassa apulaislääkärinä. Lääketieteen tohtorin opinnot aloitti Alan Altraja Tarton yliopistossa jo vuonna 1992 ja jatkoi 1993 Helsingin Yliopistollisessa keskussairaalassa keuhkosairauksien klinikassa ja vuodesta 1995 sisätautien klinikassa. Alan Altraja väitteli Helsingin yliopistossa 9. huhtikuuta 1999. Hänen väitöskirjansa aihe oli ”New Aspects of Large Airway Remodeling in Asthma and the Effect of Treatment with Special Regard to Subepithelial Basement Membrane Zone” (”Uusia aspekteja suurien keuhkoputkien uudismuodostuksesta astmassa sekä lääkehoidon vaikutuksesta erityisesti epiteelin alaisen tyvikalvon suhteen”) käsittelen astman ja astmaattisen tulehduksen aiheuttamia rakenteellisia muutoksia hengitysteiden seinämissä. Alan Altrajan pääasialliset tutkimuskohteet ovat olleet: 1) kroonisten keuhkoputkisairauksien kehitysmekanismien selvittäminen, erityisesti rakenteellisten muutoksien tutkiminen keskittyen solujen välitila-aineisiin ja 2) hengitystietulehdusta rauhoittavien astmalääkkeiden vaikutuksen arviointi keuhkoputkien uudismuodostuksen parantamisen kannalta, käyttäen hyväksi solunviljelyä, keuhkoputkien limakalvoista otettuja koepaloja ja nykyaikaisia proteiinien analyysimenetelmiä. Lisaksi ovat Alan Altrajan tutkimuskentässä muutkin keuhkolääkärin työkenttää koskettavat luonnollisemmat aiheet kuten esimerkiksi keuhkokuumeen ja kroonisen keuhkoputkitulehduksen aiheuttajien epidemiologia ja lääkeresistenssi. Traditionaalisesti ovat tutkittavina myös tuberkuloosiin liittyvät kysymykset kuten keuhko-ulkoisen ja multiresistenssin tuberkuloosin epidemiologia, multiresistenssin tuberkuloosin standardisoitu lääkehoito ja sen lääkintätaloudelliset aspektit. [Kuva] Juhlalliset lääketieteellisen tiedekunnan promootiot Helsingissä. Lääketieteen lisensiaatti Alan Altraja väitteli lääketieteen tohtoriksi Helsingin Yliopistossa ja hänen väitöskirjansa palkittiin vuoden 1999 parhaana. Mainittakoon, että Alan Altrajan väitöskirja palkittiin vuoden 1999 parhaana väitöskirjana Helsingin Yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Alan Altrajalla on yli 80 tieteellistä julkaisua, hän on Euroopan Keuhkolääkäriyhdistyksen ja Viron Keuhkolääkäriyhdistyksen jäsen. Hän on myös suomalais-unkarilais-virolaisen kulttuuriyhteisön Petöfi – Seura ry:n hallituksen jäsen sekä jo pitkäaikainen Suomi-ystävä. Alan Altrajan pääasialliset tutkimuskohteet ovat olleet: 1) kroonisten keuhkoputkisairauksien kehitysmekanismien selvittäminen, erityisesti rakenteellisten muutoksien tutkiminen keskittyen solujen välitila-aineisiin ja 2) hengitystietulehdusta rauhoittavien astmalääkkeiden vaikutuksen arviointi keuhkoputkien uudismuodostuksen parantamisen kannalta, käyttäen hyväksi solunviljelyä, keuhkoputkien limakalvoista otettuja koepaloja ja nykyaikaisia proteiinien analyysimenetelmiä. Lisaksi ovat Alan Altrajan tutkimuskentässä muutkin keuhkolääkärin työkenttää koskettavat luonnollisemmat aiheet kuten esimerkiksi keuhkokuumeen ja kroonisen keuhkoputkitulehduksen aiheuttajien epidemiologia ja lääkeresistenssi. Traditionaalisesti ovat tutkittavina myös tuberkuloosiin liittyvät kysymykset kuten keuhko-ulkoisen ja multiresistenssin tuberkuloosin epidemiologia, multiresistenssin tuberkuloosin standardisoitu lääkehoito ja sen lääkintätaloudelliset aspektit. Mainittakoon, että Alan Altrajan väitöskirja palkittiin vuoden 1999 parhaana väitöskirjana Helsingin Yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Alan Altrajalla on yli 80 tieteellistä julkaisua, hän on Euroopan Keuhkolääkäriyhdistyksen ja Viron Keuhkolääkäriyhdistyksen jäsen. Hän on myös suomalais-unkarilais-virolaisen kulttuuriyhteisön Petöfi – Seura ry:n hallituksen jäsen sekä jo pitkäaikainen Suomi-ystävä. Sulo Ikonen Takaisin sisällysluetteloon    Kulttuuriperintö säilytettävä Suomessa kiinnostus sukulaiskan sojemme kieliä ja kulttuureita kohtaan on viime aikoina selvästi lisääntynyt. Tähän tietenkin vaikuttaa osaltaan Neuvostoliiton hajoaminen sekä se, että nykyään tiedonvälitys on merkittävästi lisääntynyt myös tällä sektorilla. Saamme melko seikkaperäistä tietoa syvällä Venäjän sydänmailla elävien sukulaiskansojen elämästä, kulttuureista ja jopa heidän vaikeuksistaan. Vähemmistökansojen elämä huomattavien enemmistöjen keskellä on enenevässä määrin sangen ongelmallista. Siihen vaikuttavat negatiivisesti myös ympäri maailmaa tapahtuvat terroriteot. Enemmistöjen katseet kohdistuvat tässä maailmantilanteessa vähemmistökansoihin ja heitä kohdellaan helposti kaltoin. Heidän kulttuureittensa ja kieltensä säilyminen on usein jopa uhanalaista. Toki näin on ollut kautta aikain ja ilmeisesti historia toistaa yhä itseään. Pelättävissä myös on, että EU omalla vaikutusalueellaankaan tuskin merkittävästi onnistuu - vaikka niin haluaisikin - korjaamaan tilannetta, kun vallanhimo, raha, metallit ja öljyt ovat kaikkialla strategisten päätösten todellisina ratkaisevina tekijöinä. Ja välttämättä ei tarvitse kovin suuristakaan asioista olla kyse silloin kun enemmistö pyrkii rajoittamaan vähemmistökansojen oikeuksia. Siitä meillä suomalaisilla on omallatunnollamme oma pieni alkuperäiskansa, saamelaiset. Niinpä yhteispohjoismainen asiantuntijaryhmä vaatikin äskettäin sellaista kansainvälisoikeudellista valtioiden välistä sopimusta, joka takaisi saamelaiskulttuurin, kielen ja poronhoitoelinkeinon turvaamista. Tämä sopimusehdotus koskisi Suomen, Norjan ja Ruotsin saamelaisia, Venäjällä asuvat saamelaiset jäisivät edelleen sopimuksen ulkopuolelle. Yläkäsitteenä “terrorismin vastainen taistelu” antaa hyvät lähtöasetelmat suurvaltojen usein pääosin vallanhimolle ja taloudellisille pyrkimyksille. Pienten kansojen tai pienten vähemmistöjen kielet ja erilaiset kulttuurit eivät tuossa paljoa paina. Tiedämmehän, että esimerkiksi Thsetseniassa on merkittäviä luonnonrikkauksia samoin kuin Irakissa. Mitä Irakissa on esimerkiksi tapahtunut, siitä kertoivat äskettäin brittiasiantuntijat sanomalehti Guardiassa. - Liittoutuman joukot ovat käyttäneet Babyloniaa tukikohtanaan lähes Irakin sodan alusta lähtien ja vaurioittaneet The British Museumin raportin mukaan Ishtarin porttia ja käyttäneet arkeologista materiaalia hiekkasäkkien täyttämiseen. Sotilasajoneuvot mm. murskasivat 2600 vuoden ikäisen tiilikivetyksen. - Yhtä iso vääryys olisi, jos Egyptin suurten pyramidien viereen tai Britannian Stonehengeen rakennettaisiin sotilastukikohta, kauhistelee British Museumin Lähi-itä-osaston johtaja John Curtis. Hän kävi irakilaisten kutsusta tutkimassa Babylonialle tehtyjä tuhoja. Myös arkeologi lordi Redesdale kuvaa raportin löytöjä kammottavaksi. - Baabelin tornistaan ja riippuvista puutarhoistaan tunnettu Babylonia, kuten tunnettua, oli yksi maailman keskeisistä kaupungeista kukoistuskautenaan noin 1800 - 600 eKr. - Sotilaat eivät ainoastaan tuhoa Irakin arkeologiaa, vaan myös koko maailman kulttuuriperintöä, toteaa sanomalehti Guardianin mukaan John Curtis. Näin siitäkin huolimatta, että jo vuonna 1982 Maailman kulttuuripoliittisessa konferenssissa Mexicossa sovittiin yhteisistä periaatteista, joiden tulisi olla vallitsevina kulttuuripolitiikassa. Julistuksessaan konferenssi mm. korostaa, että jokainen kulttuuri on ainutkertainen ja korvaamaton arvomaailma, koska kunkin kansan perinteet ja ilmaisumuodot ovat sen tehokkain keino osoittaa olemassaolonsa. Ja edelleen, että kaikki kulttuurit ovat osa ihmiskunnan yhteistä perintöä. Julistuksen mukaan kansainvälinen yhteisö pitää velvollisuutenaan varmistaa, että jokaisen kansan kulttuuri-identiteetti säilytetään ja sitä suojellaan. Kaikilla kansoilla ja kulttuuriyhteisöillä on oikeus odottaa muiden kunnioittavan niiden kulttuuri-identiteettiä. Ilmeinen ristiriita on olemassa jopa kulttuuripolitiikan käytännön ja teorian välillä. Toivoa ei kuitenkaan sovi kenenkään menettää. Meillä Suomessa on esimerkiksi lukuisia kansalais- ja kulttuurijärjestöjä, joiden piirissä jokaisella niin halutessaan on mahdollisuus omalta osaltaan helpottaa sukukansojemme kielten ja kulttuurien tuntemusta ja säilyttämistä. On myös varmaa tai ainakin toivottavaa, että jonain päivänä kansojen lisääntyvän koulutuksen, tietotason ja sivistyneen ymmärryksen myötä niin terroristit kuin maailman herruutta tavoittelevat tahot tulevat järkiinsä ja palaavat normaaliin elämään. Ja jokainen pienikin ja aito kulttuuriteko jo tänään edistää omalta - joskin vaatimattomalta osaltaan - kulttuuriperintömme säilyttämistä, saamelaiskulttuurikin siihen mukaan lukien. Sulo Ikonen Takaisin sisällysluetteloon    Valtioneuvos Riitta Uosukainen: KIINNOSTUS SUOMALAIS-UGRILAISUUTEEN KUMPUAA PERINTÖNÄ KOULUTUKSESTANI     - Valtioneuvos Riitta Uosukainen, Teidät tunnetaan suomalaisugrilaisuuden ystävänä. Mistä tämä kiinnostus on peräisin? - Kiinnostukseni suomalais-ugrilaisuuteen kumpuaa koulutuksesta ja myöhäisherännäisyydestä. Olin ajatuksissani sulkenut sukulaiskansat rautaesiripun taakse, vain vasemmistolaiset - harvoja tutkijoita ja esim. Suomen Poikia Virossa tukevien “maanalaista armeijaa” lukuun ottamatta - viime vuosituhannen puolella olivat elävässä yhteydessä sukulaiskansoihin Neuvostoliitossa. Pidin välimatkaa myös Neuvosto-Karjalaan. Äidinkielen opettajana kyllä esitin asiat niin sanotusti kirjojen mukaan, mutta luurangoksi asia jäi. Politiikkaan ryhdyin 1983. Opetusministerinä 1990-luvulla pääsin aukomaan ovia Suomeen ja Suomesta myös sukulaiskansoille. Vironja Unkarin-yhteydet moninaistuivat ja laajan Venäjänmaan vähemmistökansat ja niiden uhanalaisuus alkoivat puhutella. Eduskunnan puhemiehenä saatoin ottaa vastaan suuren fennougristien kongressin. Inkerinmaa, Viro ja Unkari tulivat erityistoimieni kohteeksi. Nyt iloa tuottavat monet fenno- ugrilaisuuden ilmenemismuodot, mm. Imatran Ugrijuhlat ja seminaari. Volgalaisten, permiläisten ja ugrilaisten kielten ja kansojen osa on tietoisuudessamme hauras. Tähän on kaksi syytä: kielten nimet ovat muuttuneet ja väestötilastot vaihtelevat. Olen syntynyt Jääsken Ensossa 18.6.1942 ja lähtenyt sieltä evakkoon kaksivuotissyntymäpäivänäni niin kuin yli 400000 muuta karjalaista. Minulla on kaksi voimanlähdettä: olen nainen ja olen karjalainen. Kumpaakin on pidetty myös alistamisen aiheena, mutta ei ole tepsinyt minuun. Evakkoon lähtö on jättänyt jäljet, ikuisen evakkouden ja liikkeelläolon, minkä tiedostaa vanhemmiten yhä enemmän. Vanhan Enson tehtaanpiiput näkyvät ikkunaamme Imatralla. Välissä on maailmojen raja. [Kuva] Pitkäaikaiselle Eduskunnan puhemiehelle Riitta Uosukaiselle on Tasavallan Presidentti myöntänyt valtioneuvoksen arvonimen. (Kuvalähde: Eduskunta) [Kuva] Everstiluutnantti Toivo Uosukainen ja valtioneuvos Riitta Uosukainen Vironperällä. Riitta Uosukaisella on yllään muinais-Karjalan puku. ”Elää voi avosilmin/ vain juuret etsien. Jos vanhalle ei sijaa,/ ei synny tänäinen.” (Käenkukuntayöt) - Pidättekö Karjalan palauttamista a. mahdollisena b. toivottavana? - Karjalan palauttaminen on oikeudenmukaisuuskysymys, eettinenkysymys. Karjala kuuluu kuitenkin unelmaosastoon. En pidä palautusta realistisena, kun Venäjä hyödyntää aluetta täysmittaisesti, mm. Uuraan ja Koiviston satamat korvaavat Baltian menetetyt satamat. Minun ehtoni palautukselle ovat liian rankat. - Mikä merkitys nykyisessä globaalissa maailmassa on kansallisella identiteetillä? Milloin kansallinen itsetunto on tervettä, milloin ei? - Suomen kansallinen identiteetti on nyt vahva. Euroopan identiteetti on kulttuurien ja kielten mosaiikki, ja siinä Suomen pala kimaltaa. Kansallinen itsetunto on tärkeä voimanlähde, mutta jos sitä käytetään muiden alistamiseen tai väheksymiseen, se ei ole eettisesti oikein. - Mikä käsitys Teillä on Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen nykytilanteesta verrattuna Euroopan muiden vähemmistökansojen tilanteeseen? - On vaikea vertailla Venäjän suomalais- ugrilaisten kansojen ja muiden Euroopan maiden vähemmistökansojen tilannetta, koska en tiedä tarpeeksi, mutta ahdinkoa Venäjällä kiistämättä riittää. Esim. Suomi on hoitanut vähemmistönsä hyvin, ja silti aukkoja riittää paikkailtavaksi. Joka tapauksessa tunnen huolta mm. marien asemasta. Ristiriitainen tieto ei asiaa paranna, ja selvät faktat kertovat sorrosta. - Miten suomalais-ugrilaisten kansojen keskinäistä kulttuuriyhteistyötä voitaisiin Teidän mielestänne kehittää? EU:n merkitys? - Toivon aitoja kansainvälisiä asiantuntijakokoontumisia nykyistä enemmän, tiedettä ja taidetta. Kielet ja kulttuuri ovat arvokkaat mutta uhanalaiset. Poliittisesti toivon, että Euroopan unioni jatkaa aloittamaansa toimintaa mm. marien hyväksi. Suomi, Viro ja Unkari voivat yhdessä panna asioita liikkeelle. EU on ratkaiseva toimija. (Valtioneuvos Riitta Uosukaista on Juliska –lehdelle haastatellut kirjailija Leena Laulajainen.) Takaisin sisällysluetteloon    Ihastuttava Liedkonsertti Mezzosopraano Anna Karvonen (nyk. Karlsson) ja nuori pianisti Tuula Hällström - vasta 2003 hän suoritti pianistidiplominsa Sibelius- Akatemiassa - tarjosivat viime keväänä (10.4.05) harvinaisen kauniin musiikkielämyksen Alminsalissa. Liedkonsertin ohjelmaan kuului Tsaikovski, Kuula, Brahms ja viisi Wagnerin Wesendonk - lauluista. Venäjänkieliset Tsaikovski - laulut Anna Karvonen esitti tunteellisesti ja koskettavasti. Toivo Kuulan ja Johannes Brahmsin laulut soivat tasaisesti ja puhtaasti, mutta illan kohokohdan muodostivat mielestäni Wagnerin laulut Wesendonkin runoihin; pianot ja fortet tulivat tässä todella kauniisti esiin ja vetivät kuulijan mukaan liedmusiikin ihmeelliseen maailmaan. Laulaja Anna Karlsson näytti tässä koko osaamisskaalansa. Tuula Hällström säesti taitavasti ja tunteikkaasti ja edesauttoi näin konsertin ihastuttavan ja leppoisan kokonaisvaikutelman luomisessa. Luise Liefländer-Koistinen [Kuva] Ihastuttava Liedkonsertti. Takaisin sisällysluetteloon    J. V. Snellman valssin ja oopperan lumoissa ”Mahtias ei telje Mana / Seisot Suomen suurimpana / Sytytät kuin syntysana”, kirjoitti Otto Manninen J. V. Snellmanin syntymän 100-vuotispäivänä 1906. Nyt lähestytään Snellmanin 200-vuotisjuhla-vuotta (2006). Yleisradion viime vuonna järjes tämässä äänestyksessä suurimmasta suomalaisesta hän pääsi sijaluvulle 24; yhden sijan J.K. Paasikiveä huonompana, mutta kaksi sijaa Suomen menestyksekkäintä ammattirullalautailijaa Arto Saarta parempana. Sen sijaan hän hävisi Spede Pertti Pasaselle 7 sijaa, ja Matti Nykäselle peräti 13 sijaa.(1) Snellman olisi antanut piut paut moiselle äänestykselle. Niin teemme mekin emmekä pohdi miksei filosofi, sanomalehtimies, yliopistomies, pankkimies ja valtiomies Snellman pärjännyt paremmin. Sen sijaan kurkistamme siihen maailmaan, jota ei tavallisesti Snellmaniin yhdistetä, nimittäin musiikkiin. Tämä siksikin, että vain kaksi musiikkimiestä, Jean Sibelius ja Ville Valo sijoittuivat Snellmania paremmin Ylen äänestyksessä. Oppi pianonsoiton 51- vuotiaana Snellmanilla oli hyvin aktiivinen ja kantaaottava suhde musiikkiin. Nähtävästi hän oli perinyt suvussa esiintyvää musikaalisuutta. Hänen setänsä Benjamin Snellman toimi lukkarina ja oli etevä laulaja ja viulisti. Ainakin nuoruudessaan Johan Vilhelm soitti huilua ja jäätyään 51-vuotiaana leskeksi hän vielä opetteli soittamaan pianoa voidakseen säestää alaikäisiä lapsiaan kotihartauksissa. Jotkut hänen kommenttinsa antavat aihetta uskoa, että hänellä oli myös tarkka sävelkorva. Snellman teki 35-vuotiaana noin vuoden kestäneen matkan Saksaan ja Itävaltaan, jolta hän kirjoitti matkakirjan, Tyskland, skildringar och omdömen från en resa 1840-1841 (2) . Se sisältää monia kohtia, jotka valaisevat hänen suhdettaan musiikkiin. Huolimatta niukasta matkabudjetistaan Snellman ei laiminlyönyt tilaisuuksia tutustua musiikkitarjontaan. Ajan seuraelämään kuuluivat olennaisena osana oopperaesitykset ja resitaalit, mutta Snellmania veti konsertteihin ja oopperaan myös puhdas rakkaus musiikkiin. Oleskellessaan matkansa aikana lähes kolme viikkoa Wienissä heinäkuussa 1841 hän huomasi, ettei kesä ollut sopivin aika teatteri- ja oopperaesityksiä silmälläpitäen. Parhaat taiteilijat olivat poissa. Sitä suuremmalla innolla hän heittäytyi nauttimaan Johann Strauss vanhemman (1804-1849) ja Joseph Lannerin (1801-1843) musiikista. Molemmat musisoivat tuohon aikaan Wienissä. (3 ) Valssit pitävät kiihottajat hiljaisina Snellman asettaa nämä säveltäjät heidän elävien esitystensä perusteella paremmuusjärjestykseen: ”Heistä Strauss on edelleenkin yleisön suosikki. Strauss saattaa julkisuuteen valssin tai uuden potpurin, jossa mitä erilaisimmat äänet, pistoolinlaukaukset, nauru, epäsointuinen laulu, vaihtelevat omaperäisten, säihkyvien melodioiden sekä mitä hivelevimpien kadenssien ja välikkeiden kanssa - ja kas vain, väkeä virtaa kolmen tai neljän viikon ajan kuulemaan uutta sävellystä. Lannerille osoitetaan suosiota, mutta Strauss nostattaa furioson. Viimeksi mainitulla on oma ihailijoiden hovinsa, enimmäkseen nuoria miehiä, jotka sijoittuvat aivan orkesterin eteen ja nauttivat pelkästään säveliä koko illan. Kun Strauss aloittaa lempikappaleen, alkaa heidän riemunsa.” Straussin olemuksesta, johtamisesta ja orkesterista Snellman kirjoittaa: ”Straussin tumma, kuivakas, mutta eloisa hahmo ilmaantuu uudelleen esiin. Hän kumartaa, kevyesti ja nopeasti, katselee väkijoukkoa mustilla, salamoivilla silmillään, nostaa viulun leukansa varaan, taivuttaa päänsä sivulle, vetäisee jousellaan sointuvan vedon, ja soitto alkaa uudelleen. Straussin menestykseen vaikuttavat melkoisesti myös esityksen eloisuus ja hänen soittajistoonsa kuuluvat lahjakkuudet. ” ”Lisäksi Strauss oli kerta kaikkiaan vallannut itselleen Volksgartenin ja Sperlin puutarhan, missä makukysymyksissä johtava yleisö mieluimmin kokoontuu.” ”Asiantuntijat saavat halutessaan ylistää Lanneria siitä, että hänen sävellyksensä ovat suuremmassa määrin “kunstgerecht” [todenmukaisia]. Kun kuulee Lanneria, hänen musiikkinsa tuntuu unettavalta Straussin esityksiin verrattuna. Myös hänen sävellyksensä ovat usein kohtuuttoman pitkiä.” Valssikuninkaitten musiikki Wienissä oli myös vapauden tuulia kahlitsevan Klemens von Metternichin mieleen. ”Straussin ja Apollon [tanssisali] avulla pidät kansankiihottajat hiljaisina”, oli Metternich todennut. (4) Musiikin kuuntelu ei kuitenkaan estänyt Snellmania havaitsemasta pelokasta ilmapiiriä, joka tuli esiin keskustelujen siirtyessä politiikkaan. Lisäksi hän kertoo musiikkinautintojensa kuvausten lomassa böömiläisten ja unkarilaisten talonpoikien toivottomasta asemasta ja ilmaisee myötätuntonsa heitä kohtaan. Snellman oli kiinnostunut oopperasta ja mielenkiinto siihen säilyi koko hänen elämänsä ajan. Saksan matkallaan hän näki oopperaesityksiä Hampurissa, Münchenissä, Wienissä, Dresdenissä ja Berliinissä. Ollessaan kuusi vuotta myöhemmin jälleen Berliinissä, hän kirjoitti vaimolleen olleensa kolmena peräkkäisenä iltana oopperassa. Kun Suomeen perustettiin 1870 luvulla suomenkielinen ooppera, hän oli sen esityksistä innostunut. Hyvä ja kiintoisa esimerkki tästä on hänen Morgonbladetiin 1877 kirjoittamansa ylistävä mutta myös analyyttinen artikkeli oopperan silloisesta primadonnasta Emmy Achtésta. (5) Hän kirjoitti mm. ”Harvat ovat ne oopperat, joissa musiikki ei pyöri sen keskipisteen, ensimmäisen sopraanon ympärillä. - - Ja ellei rouva Achtéta olisi ollut, jokainen yritys esittää kyseisiä oopperoita olisi jäänyt vain yritykseksi.” Yleensä Snellman ei mainitse oopperasäveltäjiä eikä arvostele sävellystä tai librettoa. Yksityiskirjeessään toiselta Saksan-matkaltaan hän opastaa kuitenkin vaimoaan näissäkin asioissa. Matkakirjassaan hän keskittyy esittäjiin ja roolihahmoihin sekä toisinaan mainitsee oopperan nimen. Sävellyksen ja libreton jättäminen vaille huomiota on sikäli outoa, että jotkut hänen näkemänsä oopperat olivat verraten uusia, ja että hän yleensä kaikissa yhteyksissä oli terävä yhteiskunnallisten ilmiöiden havainnoitsija. Esimerkiksi Hampurissa 1840 hän näki Daniel Francois Auber’in Porticin Mykän (Le Muette de Portici, 1826), joka sisältää myös liberaaleja, vallankumouksellisia aineksia. Sen esitys ja erityisesti toisen näytöksen duetto Amour sacré de la patrie vuonna 1830 Brysselissä sytytti kytevän isänmaallisen kipinän roihuavaksi kapinaksi, joka johti Belgian itsenäistymiseen Alankomaiden yhteydestä. Oopperan tätä ulottuvuutta Snellman ei käsittele. Jenny Lind suloinen mutta ei valmis Snellman arvotti matkallaan aikansa kirjallisuutta, kuvaamataiteita ja arkkitehtuuria aatteellisista ja filosofisista lähtökohdista käsin. Musiikin suhteen hän ei näytä pitäneen sitä tarpeellisena. Vaikuttaa siltä, että Snellmanille musiikki oli taidelaji, jonka tarkoitus oli tuottaa nautintoa ja palvella seuraelämän tarpeita. [Kuva] Johan Strauss vanhempi ja Joseph Lanner Wienin Rathausparkissa [Kuva] Wienin Wolksgarten, jossa Johan Strauss vanhempi soitti. [Kuva] Jenny Lind Luzianana Luzia di Lammermoor -oopperassa, puupiirros vuodelta 1848 [Kuva] Strauss-Lanner veistoksen taustareliefi ”Vaikka kirjoittajan mielipiteen arvo onkin vähäinen” - huomautuksella J. V. Snellman antaa ymmärtää, että hän tietää rajoituksensa arvioidessaan oopperalaulajia. Se ei kuitenkaan estä häntä kertomasta käsityksiään kuulemistaan laulajista. Tukholman kuninkaallinen ooppera oli tullut hänelle tutuksi vuosina 1838- 1840 ja siellä hänellä oli vertailukohtia Saksan-matkalla kuulemalleen ja näkemälleen. Kun hän kuunteli Manner- Euroopan suuria tähtiä, hänellä oli erityisesti mielessä tuolloin vasta 19-vuotias Jenny Lind (1820-1887). Vaikka Lind oli jo täysin valloittanut tukholmalaisten sydämet, hän ei ollut vielä teknisesti valmis laulaja. Hän jatkoikin 1841 Pariisissa lauluopintojaan. Saksassa kuulemansa perusteella Snellman oli edelleenkin sitä mieltä, että Lind oli suuri lahjakkuus. Vertailuissaan hän huomaa kuitenkin myös tämän silloiset puutteet, erityisesti kuunneltuaan itävaltalaista laulajatarta Karoline Ungeria (1805-1877). Unger oli varsinaisesti mezzo, joka lauloi mm. Ludvig van Beethovenin 9. sinfonian ensi-illassa altto-osuuden 1824. Hän lauloi kuitenkin myös suuria sopraanorooleja. Snellman toteaa hänestä: ”Hänen laulamisessaan ja näyttelemisessään oli kyllä muuten runsaasti vauhdikkuutta ja raikkautta, ja viimeksi mainitussa suhteessa hän muistutti hieman mamselli Lindiä yltämättä kuitenkaan samalle tasolle. Vertaaminen oli erityisen mielenkiintoista, koska kirjoittaja kuuli Ungerin esittävän myös Luzian [di Lammermoor] roolin. Äänen voimassa ja laulutaidossa, niin teknisen valmiuden kuin esityksen tehokkuuden osalta, Tukholman lemmikki kuitenkin auttamatta jää jälkeen…”. Jos Snellman olisi ollut kolme vuotta myöhemmin Berliinissä, hän mitä ilmeisimmin olisi hakeutunut juhlimaan Jenny Lindiä oopperaan, jossa tämä lumosi Bellinin Norman nimiosassa niin arvostelijat kuin yleisönkin. Toisinaan arvostelu on melko suorasukaista. Hampurin Porticin Mykän esityksestä Snellman kirjoittaa: ”Ensimmäinen laulajatar, joka myös oli hampurilaisten suosikki, - - - kirkui ’hirmuisen’ voimakkaasti ja kimeästi. Kaikki näytti perustuvan siihen, että suuret hahmot, eleet ja äänet ravistelisivat välinpitämätöntä yleisöä.” Saksalaisia vaivaa keinotekoinen intomieli Matkakuvauksissa Snellmanille on tyypillistä, että hän yleistää jonkin piirteen kansalliseksi ominaisuudeksi. Hän kirjoittaa esimerkiksi näyttelemisestä: ”Yleensä voitaneen saksalaisista kuitenkin sanoa, että he ottavat roolista irti joko liian paljon tai liian vähän. Sama keinotekoinen intomielisyys, jota heidän parissaan usein kohtaa tavallisessa elämässä, ilmenee näyttämöllä teennäisenä ja metelöivänä paatoksena. Aidon teatterisankarin, joka huutaa, hosuu ja potkii ja astelee rauhallisempina hetkinä lavalla askelin, jotka jysähtelevät kuin kirkontorni liikkuisi...” Snellman laskee kuitenkin terävän aseensa ehdottoman taidon edessä ja antautuu musiikin vietäväksi. Näin kävi, kun hän kuunteli Berliinissä 1841 italialaista sopraanoa Giuditta Pastaa (1798-1865): ”...Ääni ei ilmaise tunnetta eikä kuvaile toimintaa, vaan tuntuu siltä kuin ääni itse olisi tunteva ja toimiva olento. Ikään kuin odottaa, että se saisi aikaan katastrofin, ja tämä odotus on sellaista hermojännitystä, joka naulitsee katseen, salpaa hengityksen ja vangitsee ajatuksen crescendon noustessa, aivan kuin tämä toisi vapautuksen siitä hurmiosta, jonka pauloihin on joutunut, varmuuden tapahtumasta, jonka jo aavistaa. Tällöin ei juuri enää tarvitse nähdä, kunhan vain kuulee, ja juoni häipyy sivuasiaksi...” ”Kun Pastan kaltainen laulaja etenee parin minuutin ajan crecendossa, istuu hämmästyksen lyömänä, sanoinkuvaamattoman, pelonsekaisen nautinnon vallassa... Hänen lopetettuaan katsomossa vallitsi kuolonhiljaisuus vielä puolen minuutin ajan, ennen kuin tultiin ajatelleeksikaan suosionosoituksia.” Naisen paikka ei ole pianistina Snellman oli aikansa lapsi pohtiessaan naisen mahdollisuuksia konsertoivana pianistina. Yleensäkin hän näki naisen paikan ensisijaisesti kotona. Hän ei vastustanut naisten sivistämistä, mutta sitäkin hän kannatti ensisijassa siksi että näistä siten tulisi parempia kasvattajia kodissa. Edellä mainitussa Emmy Achté artikkelissa hän toteaa, että nainen pystyy hyödyntämään niin puhe- kuin laulunäyttämölläkin parhaiten luontaisia esiintymislahjojaan. Sen sijaan pianonsoitossa nainen ei yllä miesten tasolle. ”Ja vaikka etevä pianisti saa arvostusta, naiskyky ei siinäkään saavuta korkeinta. Tavallisesti häneltä puuttuu paitsi riittävää fyysistä voimaa, myös puhtaan objektiivista omistautumista teoksen kauneudelle, mikä antaa esitykselle sen oikean värin ja koskettavan voiman.” Käyttämällä ilmaisua ”tavallisesti” Snellman ehkä jättää mahdollisuuden myös poikkeuksille. Händelin kuoromusiikki Berliinissä Snellmanilla oli mahdollisuus kuulla Musiikkiakatemiassa jokin Georg Friedrich Händelin laajahko sävellys. Snellman ei mainitse teoksen nimeä. Kokemastaan hän kirjoitti: ”Kantavien ja selkeästi rajattujen sointujensa ansiosta hengellisessä kuorolaulussa on jotakin valtavaa ja tehoavaa, jota ei ole missään muussa musiikissa. Siitä syystä se kuitenkin myös vaatii äänen voimaa. Kun sitä sitten on ja siihen yhdistyy esityksen varmuus, niin kuin täällä 300 hyvin harjoitetun laulajan yhteisesityksessä, sen vaikutus huumaa mielestä kaiken kevyen huvittelunhalun ja kuulija ohjataan heti näiden sointujen rauhalliseen maailmaan, eikä tämä nautinto ole maallisen musiikin aikaansaamien hurmioelämysten tavoin jännitystä, jota seuraa henkinen ja ruumiillinen uupumus. Siitä syystä saattaisi olettaa, että hengellisen kuoromusiikin oikean arvon tajuaa vasta tyynempi mieli, kun vilkas ja nuorekas mieli taas rakastaa enemmän oopperamusiikin suuria ja voimakkaasti kiihottavia vastakohtaisuuksia. Olkoon sen asian laita miten tahansa; niin nuori kuin vanhakin on menettänyt jotakin erinomaisimmasta, mitä Berliini saattaa tarjota, jos hänellä ei ole ollut tilaisuutta käydä yhdessäkään Musiikkiakatemian tilaisuudessa.” Teksti: Joel Niininen Kuvat: Osmo Kalliojärvi Lähteet: 1 http://www.yle.fi/suuretsuomalaiset/ 2 Matkakirjan suomenkielinen versio: J. V. Snellman, Kootut teokset 1-24, Edita, osa 4, josta kirjoituksessa esiintyvät Snellmanin Saksan- matkaan liittyvät lainaukset ovat. Matkakirjaosan suomentaja Heikki Eskelinen. 3 Johan Strauss nuoremman menestyksellinen ensiesiintyminen tapahtui ja ura alkoi lokakuussa 1844, kolme vuotta Snellmanin Wienissä käynnin jälkeen. 4 Joseph Wechsberg, The Waltz Emperors, 1973, Prescot, England, s. 44 5 J. V. Snellman, Kootut teokset 1-24, osa 24, Edita Takaisin sisällysluetteloon    Turun Elisabeth näyttävää teatteria: Tyttö johon kuolema rakastui Turun kaupunginteatteri: Michael Kunze, Sylvester Levay: Elisabeth, musikaali. Suom.: Esko Elstelä. Ohjaus: Katariina Lahti. Musiikin johto: Henrik Wikström. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Koreografia: Outi Martikainen, Päärooleissa: Therese Karlsson, Tomi Metsäketo, Mika Kujala, Kirsi Tarvainen, Riitta Salminen, Kari Lineri, Tomi Varho, Niilo Rantala. Hovimiehiä,kansaa, tanssijoita. Turun Kaupunginteatterin Elisa beth on näyttävä esitys, lavastus on toteutettu Wienin alkuperäisesityksen pohjalta, ja komeasti onkin. Nyt ei nähdä elokuvien makeilevaa Sissi-kuvaa, vaan homehtuneen hovin kahleissa kiemurtelevan naisen tarina. Itävallan viimeinen keisarinna Elisabeth, Sissi, oli väärä vaimo keisari Franz Josefille. Hänen oli tarkoitus naida Sissin vanhempi sisar, Helene, mutta hän rakastui 15-vuotiaaseen villikkoon, ja halusi tämän vastoin äitinsä tahtoa. Näin syntyi Sissin legenda, kertomus tytöstä, joka vangittiin espanjalaista hovietikettiä noudattavaan palatsiin ja joka taisteli itsensä siitä irti, mutta ei löytänyt onnea mistään. Jos keisari olisi nainut häntä varten pienestä pitäen kasvatetun Helenen, ei mitään elokuvia tai musikaaleja olisi tehty. Kapinallisuudesta ja poikkeavuudesta nousee tarina. Sissi oli kapinallinen. Elisabeth on hyvin saksalainen musikaali. Sylvester Levayn musiikki on väliin hevirockia, väliin soivat kauniit balladit. Michael Kunzen libretto on vanha goottilainen kauhutarina kuolemaan rakastuneesta neidosta. Kuolema seuraa Elisabethia tämän lapsuudesta asti. Kuolema on rakastunut Elisabethiin, tämä torjuu hänet; kuitenkin aina kuolemalle flirttaillen. En oikein pidä tarinan asetelmasta. Ei Sissi ollut mikään kuolemaan vihkiytynyt nuori nainen, hän oli elämänhaluinen metsästystä ja ratsastusta harrastava tyttö, joka tuskin luki muodikkaita kuolemarunoja. Elämänsä loppupuolella Elisabeth saattoi kaivatakin kuolemaa levontuojana. Kuolema kuin rokkiprinssi Musikaalissa Kuolema on esityksen vahvin henkilö. Mika Kujalan baritoni on notkea ja notkea hän on liikunnaltaankin. Hän on korea kuin goottilainen rokkiprinssi tyyliin Ville Valo. Tomi Metsäketo on suruvoittoinen keisari, tenorissa on ilmettä samoin miehessä itsessään. Hän on inhimillisempi henkilö kuin Karl-Heinz Böhm Sissi-elokuvissa. Metsäketo on teinityttöjen suosikki, heitä ei Turun noblessin seassa ensi-illassa kovin monta ollut, mutta takuulla myöhemmin... Metsäketo saa taistella tyttöjen suosiosta Kujalan kanssa! [Kuva] Therese Karlsson Itävallan keisarinnana ja Tomi Metsäketo keisarina. Therese Karlssonilla on kaunis koloratuurisopraano, mutta hänen suomenkielensä ei ole kohdallaan. Ei sillä läpilauletussa musikaalissa niin väliä ole, ässät tosin sihahtavat aika pahasti. Etenkin toisessa näytöksessä vanhenevana Elisabethina Karlsson on koskettava. Esityksen upeimpia karaktäärejä on keisari äiti Sophie, jota esittää Kirsi Tarvainen kalskahtavine alttoineen. Toinen karaktääri on Ilkka Hämäläinen. Hän kertoo Elisabethin tarinaa ironisesti, mutta toki ymmärtäen. Hän on Luigi Lucheni, mies joka lopulta iski veitsen keisarinna Elisabethiin. Asetelma on hiukan sama kuin Evita-musikaalissa, jossa Evitan tarinaa kertoo Che Guevara. Libreton kirjoittaja Michael Kunze on yrittänyt Elisabethin tarinassa kertoa vanhan Euroopan tuhosta. Hovielämä on jo itsensä parodiaa, siksi näyttämöllä tepastelevat haudasta nousseet haamut. Idea toimii, mutta en oikein ymmärrä miksi esitykseen on pitänyt ottaa mukaan hyvin irrallinen natsikohtaus. Vielä 1800-luvun lopulla ei Wienin kaduilla näkynyt ruskeahousuisia natseja tahdikkaasti marssimassa. Rasismia ja äärioikeistolaisuutta tietysti oli, mutta natsit on otettu musikaalin kai vain näyttävyyden takia. Jyrinää ja balladeja Elisabethin musiikki ei minua sävähdyttänyt, en erikoisemmin pidä hevirokista enkä Wagneristakaan, jonka sävelten kaikuja Elisabethissa kuuluu. Musiikin miksaus ei ensi-illassa ollut kohdallaan, kuoro-osuuksissa oli vaikea saada sanoista selvää ja toisinaan orkesteri jylisi laulajien yli. Äärettömän kauniita balladejakin kuullaan. Elisabethin tunnuslaulu Mä kuulun mulle vain on Elisabethin itsenäisyyden julistus. Laivat yössä on Elisabethin ja Franz Josefin viimeinen yhteinen laulu, kumpikin laulaa omalla tahollaan. Yhteyttä ei synny edes kruunun perijän haudalla. Kruunuprinssi Rudolf on musikaalissa sivuhenkilö, vaikka hänen tarinansa onkin traaginen, päättyi kyseenalaiseen itsemurhaan. Rudolfin osuuden laulaa Tomi Varho. Elisabeth on loistokasta teatteria, jossa riittää silmänruokaa, mutta siitä puuttuu sydämellisyys. Eihän goottilaisessa tarinassa mitään sydämellisyyttä kaivatakaan. Ehkä ajattelen liikaa niitä elokuvia! Arja-Anneli Tuominen Takaisin sisällysluetteloon    Leena Laujalainen, Tirlittan-palkittu 2005 Leena Laulajainen on sanojen taituri, jonka tarinoissa suomen kieli solisee ja helmeilee rikkaana ja monisävyisenä. Hän ammentaa innoitusta niin suomalaisesta kuin sukukansojemme kertomus-perinteestä ja saa aiheensa hehkumaan raikkaina ja tuoreina. Laulajainen on kehittänyt suomalaista taidesatua tuomalla siihen eloisan kertojanäänensä ja persoonallisen kuvastonsa: taikarummun ja aikapuun, aurinkolinnun ja kaamoksen korpin. Laulajaisen lasten-lyriikassa laulaa sininen delfiini, juoksee salaperäinen lumileopardi ja lentää riehakas satulintu. Hänen runoissaan on rytmikäs poljento alkusointuineen ja riimeineen, mutta hän on viljellyt myös harvinaisempaa vapaamittaisen runon sarkaa. Viime vuosina Laulajaisen tuotanto on huipentunut Raut Jootinpoikaa ja muinaissuomalaista arkea kuvaavaan trilogiaan sekä nuortenromaaniin Aia, joissa hän luo täysiveristä suomalaista fantasiaa. Laulajainen luottaa lapsen ja nuoren viisauteen, herkkyyteen ja sanantajuun. Hänen ajattomat satunsa saavat lukijan pohtimaan myös oman aikamme ilmiöitä. Hän on tinkimätön kertoja, joka puolustaa lapsen oikeutta mielikuvitukseen ja lumottuun todellisuuteen, ja muistuttaa sadun keinoin oikeudenmukaisuudesta ja inhimillisyydestä, sanotaan Suomen Kirjailijaliitto ry:n Tirlittan palkinnon myöntamisperusteluissa. [Kuva] Leena Laulajainen Takaisin sisällysluetteloon    Elisabeth - vastahakoinen keisarinna Elisabeth syntyi Baijerin ruhtinaan Maximilianin ja hänen vaimonsa Ludovikan neljäntenä lapsena 1837. Kaikkiaan Baijerin ruhtinasparilla oli lapsia yhdeksän. Lapsilaumoineen Baijerin ruhtinaspari vietti luonnonläheistä, talonpoikaistyylistä elämää Possenhofenin linnassa. Elisabeth, jota kutsuttiin pienestä pitäen Sissiksi, oppi ratsastamaan yhtä aikaan kuin kävelemäänkin. Hän kulki metsällä isänsä kanssa, osasi käsitellä aseita ja oli jokseenkin taitava miekkailija. Juuri 16 täyttäneenä hän joutui lähtemään äitinsä ja vanhemman sisarensa Helenen seuraksi Bad Ishcliin Itävallan keisarin kesäpaikkaan. Helene oli tuotu näytille sopivana puolisoehdokkaana 23-vuotiaalle keisarille Franz Josefille. Franz Josefin äiti, Sophie ja Ludovika olivat sisarukset, ja he olivat jo heti Helenen synnyttyä päättäneet, että serkukset naivat toisensa. Heleneä, kilttiä tyttöä, muokattiin lapsesta asti keisarinnaksi. Hän eli aivan toisenlaista elämää kuin villikko- Sissi. Mutta niin kävi, että Franz Josef rakastui väärään sisareen, Sissiin. Ja kumma kyllä piti päänsä vahvan äitinsä edessä. Pitkin hampain mammat antoivat periksi, ja Sissistä tuli Itävallan keisarinna. Sissi oli liian nuori jäykkään Wienin hoviin. Hän yritti sopeutua, mutta anoppinsa ja hovineitien mielestä teki kaiken väärin, oli liian maatiainen, pukeutui huonosti eikä millään oppinut sulavia hovitapoja, jotka olivat espanjalaista perua ja jo 1800- luvun puolivälissä aikansa eläneitä. Sissi sai neljä lasta: Sophien , joka kuoli parivuotiaana, Giselan, Rudolfin ja Marie Valerien. Kaikki lapset, paitsi Marie Valerien, anoppi otti kasvatettavakseen. Keisarinnan piti anopin mielestä elää vain keisarille. Marie Valeriesta tuli Sissin rakkain lapsi, hän kutsuikin nuorinta tytärtään “ainokaiseksi”. Pakkomielle ulkonäöstä Sissin myytti syntyi jo hänen eläessään. Jo silloin lehdet kirjoittelivat julkisuuden henkilöistä, ja salaperäinen keisarinna Elisabeth oli kestoaihe. Sissiä on sanottu oman aikansa Dianaksi, mutta hän vaikuttaa Dianaa vahvemmalta ja sivistyneemmältä ihmiseltä. Yhteistä heille on narsismi, oman ulkonäön tiukka valvonta ja taipumus masennukseen. Kummankin mies petti. Sissi ei silti turvautunut rakastajiin. Hän flirttasi elegantisti mm. unkarilaisten ruhtinaitten kanssa, mutta tuskin meni pitemmälle. Sissi ei ollut perinteinen kaunotar, mutta hän oli viehkeä ja painostaessaan keisaria, hän oppi käyttämään hyväksi ulkonäköään, josta tuli lopulta pakkomielle. Sissi oli keski-iässä hyvin lähellä anoreksiaa. Hän oli 1800-luvun naiseksi pitkä, 172 senttiä, mutta painoi vain 45 - 47 kiloa. Sissin ylle ommeltiin vaatteet aina, kun hän niitä vaihtoi. Hän halusi, että kaikki istuu kuin valettu. Sissi kuntoili joka aamu, hänellä oli oma voimisteluhuone, jossa oli puolapuut, renkaat ja painoja. Tässäkin asiassa hän oli edelläkävijä. 1800-luvun puolivälin tienoilla naisten voimistelu oli vähän paheksuttavaa, joskin se oli kovalla vauhdilla tulemassa muotiin. Sissin kerrottiin kylpevän maidossa, ja kun Wienissä yhteen aikaan oli maitopula, sanottiin kaiken menneen keisarinnan kylpyihin. Hän käytti mansikkahaudenaamioita ja vasikanleikkeetkin kuulemma auttoivat pitämään ihon kimmoisana, tietenkään ei syötynä, vaan kasvoilla pidettyinä. Kauneinta Sississä oli sydämellinen hymy (jota jaettiin niukasti) ja upea, pitkä, paksu, kastanjanvärinen tukka, jonka joka-aamuinen kampaaminen kesti kolme tuntia. Sissi opiskeli kampauksen ajan kieliä, mm. unkaria ja kreikkaa. Sissi oli oppinut nainen Elisabethin ei olisi pitänyt mennä naimisiin Itävallan keisarin kanssa. Hän tajusi pian olevansa häkissä, joka ei edes ollut kovin kultainen. Hän sanoi olevansa marionetti, jota liikutellaan virallisissa tilaisuuksia. Hän oli ihminen, joka halusi elää vapaata, itsenäistä elämää. Sissi kirjoitti runoja ja kertomuksia. Runot varsinkin ovat teräviä, niissä hän kritisoi tekopyhyyttä, petollisuutta ja kovin paljon hovia ja keisarillista perhettä. Sissi luki Homerosta ja Heinrich Heinea, hän oli huomattavasti oppineempi kuin miehensä. Hän oli onnistuneesti yhdistänyt opiskelun ja ulkoilmaelämän. Sissi puhui lastensa kanssa enimmäkseen unkaria, jotta nämä oppisivat ymmärtämään ja rakastamaan Itävalta-Unkarin toista osapuolta niin kuin hän itse. [Kuva] Kuningatar Elisabeth [Kuva] Elegantti Gödöllön palatsi (yllä) on barokkiajan kauneimpia luomuksia, ja useat muut kartanon rakennuttajat ympäri Unkaria käyttivät sitä mallina. Palatsista tuli Franz Josefin ajalla Itävalta-Unkarin hallitsijoiden lempiresidenssi Unkarissa. Siellä myös kuningatar Elisabeth erinomaisesti viihtyi. [Kuva] Franz Josef Keisarinna Elisabethin komein poliittinen saavutus oli Unkarin oikeuksien puolustaminen. Unkari oli alistettu täysin Itävallan hallinnan alle, mutta Sissi painosti keisaria hyväksymään sopimuksen, jossa Unkarista tulisi tasa-arvoinen kuningaskunta Itävallan keisarikunnan kanssa ja valtion nimeksi tulisi Itävalta- Unkarin keisarilliskuninkaallinen monarkia. Vuonna 1867 Franz Josef ja Elisabeth kruunattiin Unkarin kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja oli heti selvää, että Unkarissa rakastettiin kuningatarta yli kaiken, kuninkaasta ei ollut niin väliä. Elisabethin rakkain linna on Unkarissa Gödöllössä lähellä Budapestia. Yksi Tonavan yli kulkeva silta Budapestissa on nimetty Elisabethin mukaan. Wienissä ei ole mitään Elisabethin siltoja! Väkivaltaisen kuoleman varjo Nuorimman lapsensa Marie Valerien syntymän jälkeen Elisabeth alkoi matkustella. Hän oli mieluiten muualla kuin Wienissä. Hän vietti pitkiä aikoja Unkarissa, myöhemmin myös Korfun saarella, jossa hänellä oli huvila. Sekä unkarilainen että korfulainen talo ovat nykyään museoina. Nykyaikaiset psykiatrit uskovat, että Elisabethin kuumeinen matkustelu oli pakoa vanhuudesta. Hän ei enää 42 ikävuotensa jälkeen antanut tehdä itsestään maalauksia eikä koskaan halunnut tulla valokuvatuksi. Valitettavasti 1800-luvun lopun valokuvausvälineet olivat niin painavia ja hankalia, että salavalokuvaajien oli vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, toimia. Vuonna 1898 syyskuun 10. päivänä italialainen anarkisti Luigi Lucheni puukotti Elisabethin. Sissi oli tuolloin 61-vuotias. Franz Josef eli vielä 18 vuotta hänen jälkeensä. Hän sanoi aina rakastaneensa Elisabethia, mutta kotoisemmaksi hän tunsi itsensä pitkäaikaisen rakastajattar e n s a näyttelijätär Kath a r i n a Schrattin seurassa. Elisabethin ehkä raskain kokemus oli hänen poikansa, Rudolfin, kuolema. Rudolf ei ollut äidilleen kovin läheinen, mutta totta kai häneen koski pojan menetys. Rudolf teki itsemurhan 1889 Mayerlingin linnassa rakastajattarensa Mary Vetseran kanssa. Jo aikanaan huhuttiin, että jutussa oli jotain hämärää. Mary oli kuollut kahdeksan tuntia aiemmin kuin Rudolf. Rudolfin vierestä löydettiin ase, mutta oliko hän itse ampunut, vai joku muu, se jää arvoitukseksi. Rudolfia pidettiin turhan vapaamielisenä, ja Wienin hovi oli vanhoillisuuden linnake. Franz Josefia ehkä arvostettiin tietyissä piireissä Wienissä, mutta sielläkin kansa napisi. Budapestissa napistiin vielä enemmän ja Prahassa oikein pahasti (kannattaa lukea kunnon sotamies Svejkin seikkailuja). Itävalta- Unkari olisi murentunut ilman ensimmäistä maailmansotaakin. Elokuva toi legendan takaisin Sissin legenda tuli uudelleen ajankohtaiseksi 1950-luvulla, jolloin saksalainen ohjaaja Ernst Marischka keksi tehdä filmejä keisarinnasta. Pääosaan löydettiin karismaattinen Romy Schneider. Schneider kirmaili maalauksellisissa baijerilaisissa maisemissa ensimmäisessä osassa, joka ilmestyi 1955, toisessa osassa Sissi, nuori keisarinna ollaan Wienissä ja taistellaan anopin kanssa. Kolmas osa Sissikeisarinnan kohtalon vuodet vie katsojat mm. Venetsiaan. Marischkan filmit ovat romanttista saippuaa, mutta kaikki tytöt kävivät niitä katsomassa 1950-luvulla. Ne olivat ihanaa pakoa todellisuudesta. Marischka olisi jatkanut Sissi-sarjaa, mutta Romy Schneider kieltäytyi. Schneider näytteli kyllä Sissi-keisarinnaa vielä kerran, Luchino Viscontin elokuvassa Baijerin hullusta kuninkaasta Ludvigista vuonna 1972. Siinä elokuvassa Sissi ei ole romanttinen olento, vaan itsekin depression vaivaama keski-ikäinen nainen, joka ymmärsi mieleltään järkkynyttä serkkuaan. Franz Josef pysyi - poliittisista myrskyistä huolimatta - Itävalta- Unkarin hallitsijana vallassa 58 vuotta. (kuva keskellä) Arja-Anneli Tuominen Takaisin sisällysluetteloon    Olemisen herkkää helinää - mielikuvituksen ja elävän kielen runoilija Yön aidaton laidun Yön aidaton laidun on tähtikaivoja täynnä. Unihevoset laukkaavat Kaivolta toiselle juomaan. Kun lumileopardi ponnahtaa yön hevosten keskelle ne juoksevat pois. Juuri nyt on lumileopardin hetki. Se soi. (Leena Laulajainen, Lumileopardi tanssii, 1987) Yksi suomalaisen lasten-ja nuortenkirjallisuuden keskeisimmistä ja rakastetuimmista hahmoista on Leena Laulajainen, sanataituri, jonka elävä kieli on kuin herkkä luova maailma. Hänen runonsa herättävät tunteita ja aistimuksia, niiden ilmaisuvoima ja moninaisuus yllättävät. Kielen punokseen voi runoissa piiloutua isoja, vaikeitakin asioita tai siinä voi kiljahdella villisti ilon virittämä sana- tai tunnelöytö.Teosten hienovireinen, arjen vaikeudet ylittävä huumori kutsuu kokemaan ja puhuttelee myös suureksi kasvaneita lukijoita. Laulajainen on uudistanut suomalaista lastenrunoutta lyyriseen sekä ajatus- ja kuvarunon suuntaan. Sadun ja runon kieli on sekä voimakkaan kuvallista että äärimmäisen musikaalista. Runoja onkin myös sävelletty ja runokokoelma Satulintu lentää (2003) ilmestyi yhdessä laulujen nuotinnosten kanssa. Runokokoelmien, satujen ja romaanien lisäksi Leena Laulajainen on toimittanut satukokoelmia ja antologioita, kääntänyt runoja sekä lastenja nuortenkirjoja ja kirjoittanut mm. kymmeniä äidinkielen oppikirjoja. Hän on toiminut myös mm. Taideteollisessa Korkeakoulussa luovan kirjoittamisen ja kirjallisen viestinnän opettajana. Laulajainen on saanut tuotannostaan useita palkintoja, kuten Finlandia Junior- palkinnon ja Pro Finlandia-mitalin (2001) koko laajasta tuotannostaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Viime vuonna ilmestyivät kaksi ensimmäistä romaania (Raut Jootinpoika ja haltiakivi, Raut Jootinpoika ja hopeakello) trilogiasta, joka kertoo joottien heimon elämästä sekä haltiamaasta ja haltioista, jotka olivat olennainen osa myös muinaissuomalaisten kansojen uskomuksia ja elämää. Trilogian viimeinen osa, Raut Jootinpoika ja Pimeän ratsumies, ilmestyy keväällä 2005. Laulajaisen teoksia on käännetty pohjoismaisten kielten lisäksi mm. saksaksi ja marin kielelle. Keskeisiä teemoja Laulajaisen tuotannossa ovat lapsen ja ylipäänsä ihmisen kokonaisvaltainen kehitys ja kasvu, oman itsensä ymmärtäminen ja hyväksyminen. Hänen tuotannossaan korostuu ihmisen tasapainoinen, luova suhde luontoon ja ympäröivään todellisuuteen. Suhteessa kehittyy yksilön kieli, joka luo jatkuvasti uutta ja heijastaa kokonaisvaltaista elämän kokemista. Kielen kasvamiseen ja olemukseen kuuluu myös oman kulttuurihistorian tunteminen. Laulajainen on tutkinut suomalaista ja suomalaisugrilaista kansantarustoa ja ammentanut siitä vapaasti oman mielikuvituksensa aineistoon; hänen Lapin-satunsa eivät perustu kansansatuihin vaan ovat dialogissa niiden kanssa. Ei kuvia. Mielikuvitus on monitasoista kuvittamista ja mahdollisuudet luoda kuvia loputtomat; ennalta arvaamaton voi löytää absurdin, arkipäivä olla ihmemaa ja kuten runossa “Sininen pieni aasi” (Lumileopardi tanssii, 1987) voi pikkuinen aasi rakastua lokkiin. Lapsen mielessä ja kielessä satu kasvattaa emotionaalisen, luovan suhteen maailmaan. Kirjailija korostaa sadun korvaamatonta merkitystä lapselle. Puhuessaan sadusta hän puhuu samalla saturunosta, sillä nämä kaksi ovat lähellä toisiaan, etenkin lastenkirjallisuudessa. Fantasian ja todellisuuden dialogi on yksi luovan kielen syntymisen ehtoja. “Kun sadun kaikki ainekset ovat peräisin todellisuudesta, kuinka satu voisi olla toden vastakohta? Satu on pohjimmiltaan totisinta totta.”, kirjailija toteaa. Lumottu lipas (2002) on ensimmäinen Laulajaisen teos, joka on käännetty viroksi. Kalevalan teemoihin ja luonnon herkkään taikapiiriin punottu satu koskettaa isoja asioita: itsenäistymisen, irti päästämisen, lapsuuden rajojen, luottamuksen ja petoksen sekä rakkauden ja hellyyden kysymyksiä. Laulajainen ja kirjan kuvittaja Virpi Talvitie ovat sulkeneet kirjaan herkän runojen ja kuvien punoksen, jossa tärkeintä ei ole tarinan juoni vaan tunne ja aistimus. Lumottu lipas avaa ajan, kertoo luonnon ihmeistä ja salamoi. Se nielee peikkoaikaa kuin virtuaaliseen avaruuteen, johon mahtuu koko maailma; sanat kulkevat hetkessä meren taakse, kuvat vaihtuvat väläyksessä, salasanan takana liikkuvat maailmat - vain peikko itse pysyy paikallaan. Lipas ei kerro, missä olen minä itse eikä missä “avaruuden suuri sykkivä sydän on”. Karpalopoika Karo kummastelee Lumotussa lippaassa kielen olemusta olemassolon ja identiteetin löytämisen tehtävänä. Matkalle oman maailman etsintään Karo lähtee sen kielen avulla, jonka on äidiltään saanut. Se kieli on syvässä yhteydessä luontoon, jonka hengitys tuntuu kaikkialla. Ihmelippaan helppoa lumoa vasten nousee oman kielen löytämisen elintärkeä tehtävä. Supise lippaalle salasana, se antaa mitä vain, mutta oman kielen ja sanojen löytämiseksi on haettava vastaus olemisen avaruudesta. Milena Salonen Leena Laulajaisen teoksia: Lumottu lipas (2002); Taikarumpu kertoo (1980), Vesilinnun sydän (1983), Kultamarja ja metsän salaisuudet (1998), Aurinkolintu ja kaamoksen korppi (2000), Kuningaskalastajan peili (2001), Olipa-kerran-maan kukat eli Liisa särkyneen peilin maassa (1982), Sammeli (1985), Loikkeliinin matka lumen maahan (1986), Loikkeliinin lokikirja (1987), Viivi, Ruusunen ja kiinalainen kello (1989), Sininen soittorasia (1998), Sateenkaarilaakso (1999), Lumilinnut (2001), Keltainen sateenvarjo (2002), Lumileopardi tanssii (1987), Yksisarvinen ja sadepuu (1992), Sinisen delfiinin laulut (1997) Satulintu lentää (2003). Takaisin sisällysluetteloon    “Tärkeintä musiikin välittämä tunne” Säveltäjämuusikot Jaakko Kuusisto ja Harri Ahmas Heurekassa. Viulisti Jaakko Kuusisto ja fagotisti Harri Ahmas tunnetaan myös säveltäjinä, joiden sinfonioita, konserttoja ja muita teoksia voi kuulla heidän kotiorkesterinsa Sinfonia Lahden esittämänä, muina suomalaisesityksinä ja Suomen ulkopuolella. Molemmille säveltäminen ja soittaminen ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. He olivat kertomassa työstään tiedekeskus Heurekassa juuri ennen lähtöään Sinfonia Lahden kanssa Wienin Musikvereiniin huipentuvalle Saksan-kiertueelle. - Jos säveltäjä ei tunne soittimia, joille hän teoksensa kirjoittaa, seuraa ongelmia. Osa nykysäveltäjistä kirjoittaa kuitenkin mekaanista logiikkaa muistuttavia teoksia matemaattisesta näkökulmasta. Tällainen teos voi osoittautua jopa mahdottomaksi soittaa. Jaakko Kuusisto kertoo itse törmänneensä moniin tällaisiin teoksiin osallistuessaan viulukilpailuihin. [Kuva] Jaakko Kuusisto - Ehkäpä juuri tästä syystä osa noista teoksista ei ole jäänyt elämään. Mutta kun säveltäjä soittaa itse, hän varoo tekemästä liian hankalia ratkaisuja. Toisaalta toimivuutta ei saa pohtia liikaa, sillä säveltäjän tehtävä on puskea muusikoita eteenpäin sekä teknisessä että tulkinnallisessa mielessä. Jaakko Kuusisto kertoo itse valmistelevansa paraikaa pianokvartettoa, joka on tilausteos Chicagon ensi kesän Ravinia-festivaaleille. Sinfonia Lahden toisella muusikkosäveltäjällä, fagotisti Harri Ahmaksella, on työn alla lyömäsoitinkonsertto. - Tärkeintä on tunne, jonka teos välittää. Minulle säveltämisen ja soittamisen yhteys on luonnollinen. Toimivuuden kannalta on hyödyllistä saada orkesterilta välitöntä palautetta. Erityisesti lyömäsoittajat ovat valppaita teoksen toimivuuden kanssa, ja he pystyvät kertomaan esimerkiksi siitä, kuinka soittaja liikkuu eri lyömäsoittimien välillä, korostaa fagotisti Harri Ahmas. Paula Havaste Takaisin sisällysluetteloon Palaa alkuun © Copyright Petöfi-Seura ry  |  Visualisointi ja tekninen toteutus, Matthias Kreisman